Hyvä paha kaivos Kaivosteollisuuden syvästi kutsumuksekseen tunteva Lappeenrannan teknillisen yliopiston kasvatti ottaa kantaa Suomen kaivosteollisuuden kehitykseen.

Suljettu vesikierto – siihenkö pitäisi mennä?

Blogin hiljaiselo on aiheuttanut tervetulleita kyselyjä. Olen ollut kolmisen viikkoa tutkijavaihdossa TU Bergakademie Freibergissa, jossa yhdessä mekaanisen prosessitekniikan tutkimusryhmän kanssa tutkimme rikastushiekasta muodostuvan suodinkakun pesua.

Tänään kuitenkin ihastuttava ja vihastuttava kaivoksen ja rikastamon vesitaseen hallinta. Vettä menee sisään, vettä tulee ulos. Mutta kuten Talvivaara on osoittanut, ei asia ole ihan niin simppeli. Tai no kyllähän se on: vettä menee sisään, vettä tulee ulos. Sopiva määrä on otettava ja toisaalta sopiva määrä on päästettävä. Päästettävälle vedelle on tiettyjä ympäristöluvan mukaisia vaatimuksia.

Luin tänään auringon paisteessa Vuorimiesyhdistyksen (VMY) julkaisuja, erityisesti Kaivosten jätevedet, kiinteät jätteet ja ympäristönsuojelu (1986) ja Kaivosten kiinteiden jätteiden ja jätevesien käsittely (1987). Erittäin mielenkiintoisia julkaisuja eivätkä vähiten siksi, että niiden laatimisesta on kulunut lähes yhtä monta vuotta kuin itse olen elänyt. Tänään asiat ovat toisin. Vai ovatko sittenkään?

Osittain johtuen yleisestä mielipiteestä ja mediapaineesta vaatimukset ja puheet suljetusta vesikierrosta ovat lisääntyneet Suomessa. Paperiteollisuus näyttää mallia. Epäilemättä paperiteollisuudesta voidaan löytää paljonkin hyviä käytäntöjä, mutta kysymykseni tänään onkin hieman perustavampaa laatua: onko suljettu vesikierto tarpeellinen? Tai onko se ylipäänsä edes mahdollinen?

Suljetun vesikierron puolesta: Vesitase on tärkeä. Sen lisäksi, että rikastus vaatii vettä, kehnosti hallittu vesitase johtaa onnettomuuksiin. Tästä esimerkkinä liian täysi patoallas ja lähes väistämätön altaan reunan murtuma. Suosittelen lukemaan uusimmasta Materia-lehdestä TREWA-projektista kirjoitetun viimeisimmän artikkelin, jossa myös sivutaan tämän ongelman laajuutta EU:n mittakaavassa rikastushiekka-altaiden näkökulmasta.

Suljettua vesikiertoa vastaan: Suomessa sataa, meillä on lunta. Luonnonilmiöihin emme voi vaikuttaa, vaan niiden seurauksena kertyy osittain ennustamaton määrä vettä meille sopimattomaan aikaan. Tämän lisäksi ylimääräistä vetta kertyy varsinaisena kaivosvetenä. Lukiessani noita VMY:n julkaisuja lähes häkellyin, kun vastaani tuli tieto, että Suomessa on ollut kaivoksia, joilla on ollut 100 % vedenkierrätys. Nämäkin kaivokset ovat kuitenkin joutuneet – johtuen ilmastostamme – päästämään vettä. Veden kierrätys vain tarkoittaa, että kaivos ei tarvitse raakavettä.

Mihin suuntaan siis? Jotta suljetusta vesikierrosta ilmastollisesti kosteilla alueilla voitaisiin edes keskustella, täytyy yhden asian ensin kokea jonkinlainen mullistus: rikastushiekka-altaat. Nämä altaat ovat vesitaseen hallinnan kannalta hyvin olennaisia. Ne ovat rikastamon munuaiset, mutta toisaalta myös sen akilleen kantapää.

Mutta en oikeastaan itse osaa vastata omaan kysymykseeni. Onko suljettu vesikierto tarpeellinen? Tuupataan tälle eliölle virtsarakoksi vaikkapa membraanierotus ja helpotetaan liiasta nesteestä kertyvää epämukavuutta aika ajoin?

About The Author

Kaivosteollisuuden syvästi kutsumuksekseen tunteva Lappeenrannan teknillisen yliopiston kasvatti ottaa kantaa Suomen kaivosteollisuuden kehitykseen. Blogissa esitetyt mielipiteet ovat puhtaasti henkilökohtaisia, eivätkä edusta millään lailla kirjoittajan kasvattiyliopiston näkemyksiä

Leave A Response