Hyvä paha kaivos Kaivosteollisuuden syvästi kutsumuksekseen tunteva Lappeenrannan teknillisen yliopiston kasvatti ottaa kantaa Suomen kaivosteollisuuden kehitykseen.

Pois projektitasolta. Missä mennään isolla tasolla?

Oulu, Espoo, Lappeenranta, Tampere, Rovaniemi, Jyväskylä, Mikkeli, Kuopio, Kajaani, VTT, GTK, … Mitä näillä kaikilla on yhteistä? Kaikki tekevät kaivannaisalan tutkimusta. Kiitos ja ylistys Sitralle, että kaivannaisalan suomalaista tutkimusta on alettu kartoittaa. Sitra on kerännyt yhteen tietoa 2010-luvulla käynnistetyistä tutkimusprojekteista. Tätä olen kaivannut jo pitkään, sillä niin hienoa kuin tutkimuspanostusten kasvaminen onkin, on kentästä muotoutunut myös harmillisen pirstaleinen. Julkinen tutkimusrahoitus on tiukassa, Suomessa on useita toimijoita, joiden fokus on jokseenkin epäselvä, ja mukaan pitäisi vielä ottaa kansainvälisiäkin partnereita. Yhtälö ei ole helppo. Jokaisen toimijan halutessa osansa jaettavasta rahoituksesta emme mielestäni edesauta pitkäjänteistä osaamisen kehittymistä ilman Sitran selvityksen kaltaisia toimenpiteitä. Hyväkin julkinen tutkimus jää hyödyntämättä, kun raportit eivät ole julkisia eikä tieto leviä. Eräässä kirjassa todetaan, että hyvä tapa mennä eteenpäin on tehdä kotiläksynsä ja tutkia, mitä muut ovat tehneet, jonka jälkeen voi ottaa seuraavan askeleen. Mitä, jos et tiedä, keitä muut ovat? Mitä, jos et löydä heidän työtään? Vaikka verkostoituminen onkin erittäin tärkeää, pitäisi vähintäänkin julkisten tutkimusprojektien tietojen ja edes päätulosten olla kaikkien saatavilla, jotta osaamisen kumuloitumista yhteisön tasolla voisi tapahtua.

Yliopistoissa jonkinnäköistä profiloitumista onkin yritetty, joskaan aivan selkeä tämä ei kaivannaisteollisuuden tutkimuksen näkökulmasta ole. Erilliset instituutit, kuten VTT ja GTK, jotka puolestaan ovat hyvinkin monialaisia, tuovat oman haasteensa tutkimuskentän kokonaisuuden hahmottamiseen. Työtähän toki on niin hitsisti. Murskaus ja jauhatus, flotaatio, sakeutus ja suodatus, pumppaus, automaatio, vedenkäsittely, jätteen hallinta ja uusiokäyttö. Ja nämä ovat vain rikastusteknisiä asioita. Sitten lisätään läjään vielä itse louhintaan liittyvät aktiviteetit, AMD:n hallinta, kaivosten jälkihoito, yhteiskunnalliset vaikutukset, lainsäädäntö, ympäristövaikutusten arviointiprosessit, vaihtoehtoisten raaka-aineiden kehitys, maantieteelliset näkökulmat, työturvallisuus. Tästä kaikesta huolimatta Sitran selvitykseen mukaan otetuista hankkeista 28 % koskee itse tuotantoprosessia ja 58 % oli luokiteltu avainsanan ‘teknologia’ alle. Artikkelin mukaan tutkimukseen on sisällytetty projekteja, jotka linkittyvät kestävään kehitykseen. Tähän nähden esim. energia (2 %), kaivoksen sulkeminen (2 %), jäte- ja sivuvirtojen hyötykäyttö (3 %) ja paikallissuhteet ja muut elinkeinot (6 %) ovat pienessä suhteessa verraten tuotantoprosessin 28 %:n osuuteen. On toki varmaa, että teknologian kautta lähes kaikki edellä mainitut ovat saavutettavissa eikä näitä siis täysin voi toisistaan erottaa.

Artikkelin alussa mainitaan, että kaivosyhtiöiden ja niiden sidosryhmien kanssa käydyissä keskusteluissa tuli esille, että alalla on jopa “projektiähkyä”. Mutta olisiko tässä havaittavissa vain samaa ähkyä, jota itse koen? Liian monesta suunnasta samankaltaisilla teemoilla täysin toisistaan tietämättä, koska emme ainakaan vielä ole aidosti koordinoituja kansallisella tasolla?

Kiitokset Sitralle tästä avauksesta! Toivottavasti tietokannan ylläpito jatkuu ja voin lukea sen vakiosivustoikseni.

About The Author

Kaivosteollisuuden syvästi kutsumuksekseen tunteva Lappeenrannan teknillisen yliopiston kasvatti ottaa kantaa Suomen kaivosteollisuuden kehitykseen. Blogissa esitetyt mielipiteet ovat puhtaasti henkilökohtaisia, eivätkä edusta millään lailla kirjoittajan kasvattiyliopiston näkemyksiä

Leave A Response