Kolmannen vuoden kauppatieteiden opiskelija Miia kertoo oman tarinansa siitä, kuinka voi hakea opiskelemaan ja selviytyä yliopisto-opinnoista lukihäiriöstä huolimatta.
”Olen ollut koulussa keskitason oppilas niin kauan kuin muistan. Yläasteella sain hyviä arvosanoja lähinnä taideaineista ja matematiikasta. Matematiikka on aina ollut lempiaineeni, sillä siinä ei tarvinnut muistaa mitään vaan ymmärtää logiikka. Lukuaineissa sain ihan hyviä arvosanoja, muistaakseni niihin ei vaadittu kauheasti ylimääräistä työtä tuolloin, riitti että kuunteli tunneilla ja teki läksyt. Tykkäsin lukea myös romaaneja todella paljon, mutta ihmettelin usein sitä, miten en muista lukemastani juuri mitään.
Lukiossa aloin kohdata haasteita enemmän. Kurssit menivät vielä aika kelvollisilla arvosanoilla, mutta ensimmäinen muistikuvani liittyen lukemisen todellisiin vaikeuksiin on ylioppilaskirjoituksista. Halusin hajauttaa ylioppilaskirjoitukset urakan keventämiseksi, ja päätin kirjoittaa yhteiskuntaopin jo toisen vuoden keväällä. Lukiessani paljon ajallisesti ja määrällisesti, en huomannut varsinaisesti tietämykseni kasvavan. Saatoin lukea saman sivun neljä kertaa keskittyen, mutta muistamatta siitä sen jälkeen mitään.
Ajattelin päivittäin, että olen älyllisesti vajaa, kun en muista lukemastani, joten kompensoin sitä lukemalla yksinkertaisesti enemmän. Häpesin ongelmaani niin paljon, etten koskaan nostanut sitä esiin missään, sillä mielessäni ei koskaan käynyt, että ongelmalle voisi tehdä jotain. Olin aidosti kiinnostunut yhteiskuntaopista ja kulutin kirjaston penkkiä harva se päivä. Sain ylioppilaskirjoituksista C:n ja olin pettynyt.
Hain yliopistoon viisi kertaa ennen kuin pääsin sisälle. Hain ensin kahdesti oikeustieteelliseen ja sen jälkeen kolmesti kauppakorkeaan. Jokaisena hakukeväänä kohtasin samat ongelmat, jotka olivat minulle täysin arkipäivää: luen, enkä ymmärrä tai muista mitään lukemastani. Luin siis uudelleen ja uudelleen ja vielä uudelleen, jotta jotain jäisi päähän. Lopulta aina muistin jotain. Hoin asioita paljon itsekseni, huomasin siitä olevan hieman apua.
Pääsin lopulta vihdoin yliopistoon, mutta tulosten tullessa olin varma, että se oli vain hyvää tuuria. Osasin juuri oikeat asiat, eri kysymyksillä en olisi päässyt. Koin edelleen olevani tyhmä, joka vain kompensoi tyhmyyttään lukemalla viisi kertaa enemmän kuin muut.
Ensimmäinen vuosi yliopistossa meni keskinkertaisesti. Olin jatkuvasti ongelmissa kursseilla, joissa piti opetella asioita ulkoa ja lukea paljon. Saatoin viettää useita iltoja kirjojen parissa ja silti tentissä kohdata asioita joista en ollut mielestäni kuullut koskaan aikaisemmin. Ystäväni saivat jatkuvasti pienemmällä panostuksella hyviä arvosanoja. Jouduin tsemppaamaan itseäni jatkuvasti vain lukemaan enemmän.
Parhaiten minulla sujuivat kurssit, joissa oli harjoitustöitä. Esimerkiksi markkinoinnin kurssilla teimme harjoitustyön siitä, miten Valion tietyt tuotteet voitaisi viedä Kanadan markkinoille, ja saimmekin siitä koko kurssin parhaat pisteet. Tsemppasin itseäni jatkuvasti näiden onnistumisten avulla, ja tiesin, että kyllä minussa älyäkin on, vaikka arvosanat olivat huonoja.
Ensimmäisen lukuvuoden päätteeksi menin kesällä optikolle, sillä huomasin kaukonäköni heikentyneen. Aikani sattui olemaan varattu optikolle, joka on erikoistunut neuro-optometrisiin tutkimuksiin, ja hän huomasi silmissäni erittäin suuren hajataiton. Hän kyseli, onko minulla ongelmia lukemisen kanssa tai pomppivatko rivit lukiessa ja vastasin molempiin kieltävästi. Hän katsoi minua hetken hiljaa hämmentyneenä.
Hetken emmittyäni kuitenkin kerroin, että minulla on vaikeuksia muistaa lukemaani. Tai oikeastaan, etten muista mitään siitä mitä olen lukenut. Tähän optikko vastasi, että se on päivänselvää, sillä niin harvinaisen suurilla hajataittoarvoilla, mitä minulla silmissäni on, oppimisvaikeudet ja lukihäiriö ovat lähes automaatio. Muistan ikuisesti sen hetken ja kysymykseni ”Eli siis mä en ole tyhmä, kun mä en muista lukemaani?” johon hän vastasi ”Ei, sä et todellakaan ole tyhmä, sulla on vaan tosi paha hajataitto, ja me pystytään tekemään tälle ongelmalle jotain”.
Kesä kului silmäfysioterapiaharjoitteiden kanssa ja syksyllä palasin koulun penkille treenattujen silmien sekä uusien silmälasien kanssa.
Nyt vuotta myöhemmin kolmannen lukuvuoden alkaessa, keskiarvoni on noussut kokonaisella numerolla ensimmäisestä vuodesta. Minulla on edelleen vaikeuksia muistaa suurta osaa lukemastani, mutta ero on huomattava aikaisempaan. Olen oppinut erilaisia keinoja, miten opin ulkoa asioita, jos on pakko, enkä enää yritä väkisin lukea vain lukemisen vuoksi. Välillä harmittelen sitä, että ongelma havaittiin vasta vuosi sitten, mutta toisaalta olen uskomattoman ylpeä itsestäni, että olen päässyt yliopistoon lukihäiriöstäni huolimatta.
Haluan tarinallani kannustaa ensinnäkin hakemaan apua, jos on paljon vaikeuksia lukemisen kanssa. Siinä taustalla voi olla jotain, johon löytyy apukeinoja. Toivon, ettei kukaan joutuisi kyseenalaistamaan älykkyyttään, kun kyse on jostain aivan muusta. Toisekseen, haluan myös osoittaa sen, että yliopistossa opiskelu ei vaadi superaivoja tai ylisuorittajaluonnetta, että pärjää opinnoissa. Motivaatio tekemiseen ja oppimiseen on tärkeintä.”
